Laiskurin terveiset

Mun vanhemmat lähti lomalle viime viikon perjantaina, ne läksi Vuokattiin ja oli siellä viisi yötä. Tämä liittyy mun tämän kertaisiin blogiselityksiin sillä lailla, että ne velvoitti meidät vaimon kanssa talovahdeiksi viime kertaisesta pelästyneenä, kun niillä meni varkaita ovesta läpi pääsiäisenä ja vei lähes kaiken vähänkään rahan arvoisen. Ollaan oltu siellä siis internet-lomalla, mulla oli kone kotona ja siellä oleva kone ei vasteajaltaan vastaa ihan mun hermoja, joten en voinut päivitellä (lue: olin vaan laiska). Asentelin siellä myös pelästyneille entisen lintukodon asukkaille valvontakamerajärjestelmän ja sen perusteella, mitä jouduin talouden aateekoon kanssa säätämään, en ihmettele enää sitä, että ne soittelee mulle ja kyselee joskus, että voinko katsoa netistä sitä ja tätä. Kyse ei kai olekaan osaamattomuudesta vaan siitä, että ne on aloittanut asian tarkistamisen jo, mutta on nopeampaa soittaa mulle, odottaa, että avaan koneen tai hakeudun avoimen sellaisen äärelle, etsin vastauksen internetistä ja kerron sen niille. On omassa kodissa vaan niin kivvaa <3

Tää on se kuva, minkä heti datasin Salhalle, eli tässä on jatkeltu värittämisiä, Lillerin naamaan on tehty varjoja, sen rotsi on väritetty ja R2D2:lla on jo sinistä tehtynä. Tässä näkyy kans ne mun pikkarit :D

Meidän ekalle seuraajalle toivotan suuresti tervetuloa ja toivottavasti viihdyt ja muillekin mahdollisille plärääjille tietty samat sanat. Kertomisina kuulutettakoon, että mun Lilleri-D2 on valmis! Mulla oli viime viikon perjantai varsin neulomisen täyteinen päivä, alkuun karautin kymmeneksi akupunktioon ja siitä sekoilemaan ja jännittämään kevyesti kaupungille, kunnes varttia vailla 12 piti nähdä Salha ja luovuttaa sille lisää bilsaa luettavaksi ja kahdeltatoista sitten seuraava neulasessio alkoi. Paradisellä oli samana päivänä walk-init aiheena vappu. Jengiä ravasi siis normaaliakin enemmän siellä, joten kriiseilin etukäteen normaaliakin enemmän sitä, että mitkä pikkarit olis hyvä laittaa sinne. Päädyin samoihin kun viimeks, ne oli varsin asialliset, Salhakin vahvisti, kun lähettelin luuristani jotain hätäsiä väliaikainfoja tietysti kuvan kera.

Tää on ainoa kuva valmiista tuotoksesta, mikä mulla on. Olen kai jo aikasemmin jakanut tuntojani ainakin jossain määrin tuoreiden tatskojen kuvaamisen vaikeudesta, eli ei sitä litaniaa tähän nyt, mutta nyt en voi ottaa uusia kuvia, koska reisi on aloittanut koko paranemisprosessin hurmaavimman vaiheen : kuoriutumisen. En viiti kuvata tota, kun itteekin jännittää ottaa housut pois ja kurkkaa, miltä se nyt näyttää. Parempia kuvia siis perinteisen myöhemmin :)

 Tatuoitavaksi meneminen oli normaaliakin ihanampaa kyllä taas, ihan niin kuin jo etukäteen huolehdin. Jännittänyt en niin paljon kun aikaisemmilla kerroilla, mutta muuten olikin melkoista. Matkalla näin moottoritien varrella kolaroidun auton ja aloin hiukan kyynelehtiä, kun ajattelin heti, että joku on varmaan loukannut itsensä siinä kolarissa ja se on varmasti ollut ihan kamalaa. Kai kaikki muutkin aina alkaa itkeä, kun näkee ruttuisen auton? Mä en ainakaan sillä hetkellä tainnut tietää juuri mitään koskettavampaa.. Akupunktiossa, missä ihoon tökätään ohut neula, jota pidetään kolmisen varttia paikallaan selällään maaten eikä normaalisti vuodeta juuri verta, verta suorastaan tirskui ranteesta ja toisesta jalkapöydästä, mikä enteili varmasti kivaa tatuointihetkeä, jos asiakas vaan parkuu epäoleellisia ja kylpee veressä. Ei se Max kummiskaan kauheita valittanut, joten ehkä mä vaan hätäilin. Koska olen täysin dorka ja sosiaalisen median orja, tietysti chättäsin koko ajan jonkun kanssa ja kun Maxin silmä vältti, räpsin reidestäni kuvia. Ennen menemistä kävin ostamassa hätäseen Akateemisesta pokkarin, mitä yritin lukea neulan alla ollessani, mutta kolmessa tunnissa sain luettua noin 100 sivua, sitten luovutin. Alkuun meinasi tulla itku ja parku, kun tuli taas elävä tuntemus siitä, kuinka paljon tatuoiminen sattuikaan, mutta omaksi yllätyksekseni se kipu väheni koko ajan! Toki jostain paikoista, esimerkiksi mitä lähemmäs polvitaivetta tultiin, sattui törkeän paljon enemmän, mutta noi hahmojen kohdat oli ainakin ihan iisejä.

Päivän irrallinen kuva! Kävin vähän pupukaupassa kuolaamassa ja siellä oli tällainen uskomaton kaunotar! Mun sydän väräjää yhä!  Kai muutkin käy lemmikkikaupoissa kattomassa vaan niitä eläimiä vailla ostoaikeita?

Kun sain viimeinkin kuulla maagiset sanat 'Tää ois valmis', yllätyin täysin, olin jotenkin varautunut pötköttelemään ja kiristelemään hampaita paljon pidempään. Nousin pediltä ylös ihan rautakankena ja koitin taipua niin, että saisin peilistä vahdattua, mitä on tullut tehtyä, mutta ei kroppa huonossa asennossa pötköttämisen jälkeen tahtonut päästää mua näkemään tuoretta leimaani lähietäisyydeltä. Olo oli muutenkin todella pöllämystynyt ja oikeastaan aika samanlainen, kun olisi herännyt vähän liian pitkiltä päiväunilta. Makselin tyytyväisenä tatskani (jes sata euroa vähemmän kun oli puhe) ja lähdin oudon tyytyväisenä pois. Jokaisella aikaisemmalla kerralla, joita on siis ollut neljä, olen ollut enemmälti sitä mieltä, että ikinä en enää halua tatskoja lisää, kun sattuu niin pirhanasti, mutta nyt hehkuttelin vaan kaikille online-tilassa oleville luurilla, että heti mulle tuhat kuvaa lisää, HETI! Oikeastaan koko iltana ei reisi vielä alkanut kipeilemään, mutta seuraavat pari päivää olinkin vaikean näköisesti könkkäävä.

Lauantaina käytiinkin Pemun kanssa ostamassa Meltolan sairaalasta käytöstä poistettu pyörätuoli. Se meni kesähoitoon Pemun kesäkotiin, mutta kun kesä loppuu ja nainen kerää kimpsunsa ja palaa taas Turkuun, pyörätuoli tulee meille! Se maksoi kokonaisen 5€ ja ajattelin, että jos saisin itseäni sen verran niskasta kiinni, voisin pistää siihen uudet päällysteet tekstiiliosiin ja ehkä maalata metalliosia, mutta saapa nähdä. Mulla on myös neljä tai viisi keittiön tuolia, joista pitäisi hinkata vanhat maalit veke ja maalata pastellivärisiksi. Sen verran oon saanut aikaan, että oon valinnut värit, mulla on ne väriliuskat tota.. jossain. Ehkä sitten kesälomalla voisin taas ajatella asioiden aloittamista.