Paskapuheen nollatoleranssi

Oon kovasti tunnistanut itteäni ihmiseksi, jonka mielestä kaikki, tai ainakin lähes kaikki elämäntapaoppaat on järkyttävää bullshittiä ja tarkoitettu ihmisille, jotka eivät kykene itsenäiseen ajatteluun. Aika rumasti sanottu, mutta se on ollut aika ruma kela. Rinnastin totta kai myös kaikki elämänhallintakurssit samaiseen lokeroon. Olin kuitenkin elämäntilanteessa, jossa päädyin luvattoman usein purnaamaan turhia, oikein kunnolla rypemään kurjissa kokemuksissa ja en viihtynyt siinä. Lähtökohta mennä Saaran blogista voittamalleni NLP-opiston kurssille oli mitä hedelmällisin.

Kurssin piti olla jo aivan alkukesästä, mutta hetkeä ennen sen alkamista opiston tiloissa sattui vesivahinko ja kurssi jouduttiin siirtämään. (Sivuhuomautuksena: Joku vois nähdä tämän kesäiset neljä vesivahinkoa jonkun tyyppisenä merkkinä korkeammalta taholta, koska oikeesti, neljä mun elämään vaikuttanutta vesivahinkoa muutamassa kuukaudessa!) Hummasin kesän totuttuun malliin, odottelin tosi passiivisena ja epäkiinnostuneena uutta ajankohtaa ja uusi aika koitti elokuun loppupuolella. Menin paikalle melko skeptisenä ja ironisena kuittailin kaikille meneväni elämänparannuskurssille, mikä varmasti kertoo asennoitumisestani koko hommaan. Takaraivossa kuitenkin kyti ajatus siitä, mitä kurssin infoteksteissä oli ollut, siitä kuinka siellä oppisi saavuttamaan unelmiaan. Olin aika varma, että en ole tähän mennessä niitä saavuttanut ja en ehkä kurssinkaan avulla tulisi saavuttamaan, koska ei mulla ollut hajuakaan, mistä mä haaveilin, en mielestäni haaveillut yksinkertaisesti mistään, jos lottovoittoa ei lasketa mukaan.

Kurssi alkoi esittelykierroksella, joka alkoi onneksi täysin toisesta päästä salia, kun meikä oli ja sain kuunnella miltei parinkymmenen ihmisen kertomuksia siitä, miten he olivat päätyneet kurssille. Joukossa oli mukana samanlaisia paikalle ajautuneita kun minäkin ja sitten myös niitä, jotka tiesi hommasta jo ennestään. Joillain oli hurjia elämänkohtaloita takanaan, rankkoja läpikäytyjä juttuja ja siinä kuunnellessa sain aikaa ajatella itseäni tietyllä tapaa ulkopuolisen silmin. Olen tainnut viimeksi haaveilla koululaisena ja silloin varmaan aikuisesta elämästä unelmieni ammatissa, jossa saisin toteuttaa itseäni työkseni. Kun päädyin lukion jälkeen täysin puhkipalaneena duuniin, josta en ikinä ollut haaveillut, joka ei ollut todellakaan ominta minua ja jämähdin sinne - Onko ihmekään, että haaveet kaatui?

Kurssilla kävin ensimmäistä kertaa tosissaan ajattelemaan tätä asiaa, mitä, ehkä kymmeneen vuoteen? NLP:stä en edellenkään tiedä kovin paljoa, mutta omaksuin sieltä jotakin ajatuksia ja olen kenties ehtinyt niitä vääntää päässäni oikeiden oppien vastaisiksi, että toivottavasti kukaan ei luule mun tietävän tästä aiheesta. Mun mielestä oli hirveän lohdullista, kun omaksuin ajatuksen, ettei ole epäonnistumisia, on vaan lopputuloksia, jotka ohjaa elämää. Jos lopputulos ei ollut odotetun kaltainen, tiedän ainakin, ettei sillä tiellä kannata jatkaa, vaan voin hyvällä omalla tunnolla keskittyä johonkin muuhun hommaan! Asia, mikä mua on pitkällä aikavälillä elämässäni eniten ahdistanut, on tasan varmasti se, kun en lukion jälkeen tiennyt, mitä haluan tehdä elämälläni. Musta tuntui, että olin liian kiinnostunut kaikesta, että osaisin valita yhden kiinnostuksen kohteen ja tehdä siitä ammatin. Haaveilin vaan eläkepäivistä, että mulla olisi aikaa kokeilla erilaisia juttuja ja tehdä mitä haluan. Ihan oikeasti marmatin ihmisille siitä, kuinka ne pilaa mun eläkepäivät, koska ne ei käy töissä ja elelee tuilla, niin kovasti mä sitä odotin. Ajattelin, että voin sitten, kun on asuntolaina maksettu, alkaa opiskelemaan kaikkea jännää niin kuin räätälin hommia, kuvataidetta vaikka putkimieheksi, mutta siihen asti lusitaan paskaa arkea, koska ei tästä arjesta kuulukaan nauttia, jos ei ole aivan jumalattoman lahjakas tai onnekas.

Kurssi oli kaksipäiväinen ja ekalla kerralla saatiin monistenippu mukaan, jossa oli muun muassa kysymys, että mitä tekisit elämässäsi, jos a) raha ei olisi este b) muiden ihmisten mielipiteillä ei olisi väliä. Tavoitteen määrittelyssä on monta tärkeetä juttua noiden lisäksi, joista joku varmasti osaisi kertoa enemmän, mä en nyt puutu niihin. Toi ajatus vaan avasi mulle ovia, että jos mä piru vie haluan ilmaista itteäni jollain taiteen keinolla, niin mikä estää mua tekemästä sitä tässä ja juuri nyt! Nuorempana maalasin ja piirtelin suht paljon. En ikinä ollut siinä mikään mestari, mutta nautin tekemisestäni ja tykkäsin ainakin itse lopputuloksesta. Jossain aikuistumisen syövereissä menin lukkoon tän asian kanssa ja totesin, etten osaa ja ettei mulla oikeastaan ole edes mitään sanottavaa. 

Kurssilla opin jotain konsteja tämän tyyppisten ajatusten tunnistamiseen ja kukistamiseen ja kotimatkalla jo päätin, että aion koostaa valokuvanäyttelyn. En tiedä vielä kovin tarkasti, millainen siitä tulee tai mihin rupean tuputtamaan sitä esille vai tuputanko mihinkään. Tiedän vaan, että mulla on ajatus, jonka haluan kertoa ja olen keksinyt sille median ja oon saanut jo kännissä puhuttua itelleni neljä mallia. En aio stressata hirveitä toteuttamisen suhteen, koska tiedän, että idea kytee ja jalostuu ja kun on aika, niin siitä tulee loistava, ainakin mulle. Lisäksi kävin kurssin tokan kokoontumiskerran jälkeisenä päivänä viimeinkin ostamassa maalit, joilla maalata keittiön tuolit uusiksi. Siitä olin haaveillut pari-kolme vuotta, mulla oli ollut jo pitkään värisävytkin valmiiksi katottuna, mutta olin miettinyt, että teen sen sitten ja sitten, kun olen lomalla ja kun mulla on aikaa, enkä viitsi nyt aloittaa, koska en saa sitä kuitenkaan valmiiksi ja sitten ärsyttää. Voitte vaan uskoa, kuinka kiva fiilis oli olla siellä kaupassa oikeasti ostamassa niitä maaleja ja kuinka siistiä oli huomata hinkkaavansa tuoleista ikivanhaa ja lohkeillutta maalia pois. Sehän on just sopivaa hommaa haaveiluun, kun pistää taustalle vähän bluesia soimaan ja antaa ajatusten lentää!

Oon niin onnellinen, että katson toisella silmällä eri suuntaan kun toisella.

 Tässä myös julkinen anteeksipyyntö kaikille, joille oon pitänyt uskonnollissävytteisiä palopuheita elämän upeudesta ja helppoudesta ja siitä kuinka unelmia voi toteuttaa vaan tarttumalla härkää sarvista. Tiedän, että se on aivan järjettömän ärsyttävää ja kuulostaa siltä, että oon lukenut liikaa jotain Paulo Coelhon kirjoja, ANTEEKSI. Mä vaan vilpittömästi haluaisin, että muutkin hiffaa, kuinka yksinkertaisia asiat voikaan olla ja muillekin tulisi yhtä kiva olo, kun mulla on tässä jo kokonaiset pari-kolme viikkoa ollut ja näkisin, että näitä päiviä on vielä paljon edessä!