Vapaapäivä (tosi outo)

Mulla oli eilen hirmut suunnitelmat pestä kaikki talouden pyykit, syödä hyvin, käydä lenkillä JA jumpata vapaapäivänä. Jotenkin mä kuitenkin päädyin herättyäni vahtaamaan leffoja HBO:sta.

Heräsin omatoimisesti 8.34 ja päivääni siis kuului tällaista:

Vanha kunnon Takaikkuna!

Vaimo intoutui Lappeenrannassa yön pikkutunteina hehkuttamaan tätä niin kovasti, että kun se oli Hbo:n leffasivulla etummaisena, en miettinyt kauaa! Laatupätkä oikeesti, kannattaa kattoa! Vanhat leffat on yleensä jotenkin käsittämättömän tylsiä, mutta tää oli jännä. Ei mikään jännärijännä vaan siis mielenkiintoinen.

Juurikin samaisina yön tunteina jauhettiin, kuinka leffoja on muka niin vaikea kattoa, kun ne on pitkiä ja ei jaksa keskittyä ja mitä näitä on, mutta sarjoja voi helposti katsoa monta tuntia putkeen. Itse muistelisin kommentoineeni, että jos joskus intoudun leffan katsomaan, niin niitäkin pitää sitten katsoa monta ja just niinhän siinä kävi. Takaikkunaa nimittäin seurasi..

Lukija

En tiennyt tästä leffasta yhtään mitään etukäteen. Lukasin hätäseen esittelytekstit ja imdb:stä tosi huonosti sen esittelytekstin, joten en leffaa aloittaessanikaan tiennyt vielä mitä odottaa ja epäilinkin lukeneeni väärien leffojen tekstejä, kun alussa ei ollut yhtään 15-vuotiasta kundia tai Kate Winsletiä. Stooriin sisältyi vanhempi nainen opettamassa teini-ikäiselle pojalle rakkauden saloja ja viimeiset 45 minuuttia vaan itkin, koska esiin vilahti natsikortti. Natsit vaan itkettää mua aina. Tääkin on ihan jepa tsekkaa, ei nyt sillä lailla elokuvan riemuvoitto kun tuo Takaikkuna, mutta ihan vaikka jos tekee mieli vähän vollata. 

Kolmannen pätkän paikkaa täytti ihan arvalla hatusta vedetty..

Fröken Sverige

Okei, mä katsoin tän ihan vaan siksi, että tässä on pääosassa tuo Fucking Åmalin Elin, joka saattoi ehkä olla (tajusin tänään) ensimmäinen girl crush ikinä. Fröken oli kuitenkin hienoinen pettymys, leffa ei jotenkin soljunut oikein eteenpäin. Paikoitellen nauratti ja pystyi fiilistelemään mukana tai ehkä mä olin Lukijan itkuista vielä oudoissa oloissa, mutta jotenkin mä syyttäisin käsikirjoitusta. Hbo:ssa on kanssa se ärsyttävä piirre, että tekstit tuppaa välillä jäämään jumiin, mikä ei lontoonkielisten pätkien kanssa vielä traumatisoi, mutta niin sujuvaa mun ruotsi ei ole, että olisin koko ajan pysynyt kärryllä. Missasin varmaan jotain ihan oleellista!

Leffaputki loppui sit siihen, kun vaimo tuli kotiin ja mäkin suostuin pukemaan päälle ja nousemaan välillä sohvalle löllimään. Tapitin salkkarit tv:stä, yhdet simot päälle ja sit lähdettiin vaimon kanssa ruokakaupoille. Automatkalla kuunneltiin sen Leprasta ostamaa Manowarin levyä. Ennen ekaa kuuntelua mulla oli mielikuva perinteisen tylsästä kikkelihevistä. Alotettiin ykkösbiisistä ja ekan biisin aikana olin vielä vähän naama nurinpäin, koska ei se suoranaisesti vakuuttanut, lähinnä kyselin, onko kyseessä huumorimusiikkiyhtye. Pari-kolme viisua lisää ja olin jo hyvin positiivisesti hämilläni, koska vaihtelevuus on aikamoista tällä levyllä. Yhdessä biisissä mm. soitellaan bassoa niin, että se kuulostaa lähinnä mandoliinilta, pari biisiä on kuin äänikirjoja, joissa on äänitehosteet ja levyn oliskohan ollut kutosbiisi kuulostaa ihan Queeniltä. Äänimaisemasta tulee larppi johonkin keskiaikaiseen haarniskojen ja sapelien kalisteluun. 

Että suosittelen nyt sitten tätäkin maailmasi avartamiseksi, kas tässä koko albumi. Hämmensin juurikin vaimoa kysymällä, että voitaisko me kuunnella tää levy loppuun, kun autoillessa jäi ärsyttävästi kesken kutosbiisin alkuun. Ei se kieltänytkään. Aikamoinen levy!

Tänään on sellanen iltapäivä, etten aio ehkä sanoa ei mihinkään, joten siks tääkin nyt menee? Tai sitten mussa asuu sisällä öljytty, tuulikoneen edessä moshaava pitkätukkainen heviäijä, joka soittaa liekehtivää kitaraa jossain maailman leveimmässä haara-asennossa. Niin että mites toi Manowar teillä?