perjantai 8. tammikuuta 2016

jvp eli jälkeen viisaudenhampaan poiston

Elämä on ollut tiistain jälkeen lähinnä hirveää. Tai no ei itse asiassa, yllättävän helpolla oon päässyt, vaikken ees mennyt vonkaamaan stydimpiä särkylääkkeitä niin kuin edellisellä kerralla. Leikkaus itsessään oli melko kammottava kokemus, tämänkertaiset rauhottavat lääkkeet kun ei tehnytkään mua täysin ajattelukyvyttömäksi zombiksi. Koko ajan lääkäri kertoi, mitä se tekee ja mä tajusin. En tykännyt siitä puolesta. Toisaalta lääkäri oli tosi rauhoitteleva ja kiva. Painoin vihreintä hymynaamaa palautekoneeseen poislähtiessäni, vaikka oikeasti olisin halunnut vaan lähinnä itkeä, mutta toisaalta mun mielestä aina pitää antaa hyvää palautetta, jollei kaikki ole mennyt ihan päin persettä, koska ne ihmiset arvostellaan sen mukaan ja uskoisin niiden pyrkivän parhaaseen. 

Jäätävän paljon pelotti, itku tuli, puudutuspiikkejä mun leukaperiin tuikattiin neljä ja lopulta vielä viides hampaaseen, mikä jälkikäteen ajateltuna ei kuulosta lainkaan järkevältä, mutta toisaalta, kaitpa tohtorisihminen saattaa sanoa mitä tahansa, jotta saa tärisevän ja parkuvan asiakkaan lopettamaan hytkymisensä.
Naama on ollut sittemmin suuremman puoleinen, ainakin paljon isompi kun muistikuvieni mukaan edellisellä kerralla. Jossain vaiheessa turvotus oli niin kohollaan, et rillit piukkas poskesta. Mulla on nyt viime tiistaista asti sellanen olo, että ne on vaihtanut mulle Mikko Kivisen toisen posken omani tilalle. Alaleuassa operointikohdan paikkeilla on jotain kovaa, mitä voi vähän hiplata ja nitkuttaa. Vaimo käski olla koskematta siihen; mä epäilen, että siellä on koteloitunut juustonaksu.
Tänään olin jo töissä. Pyjamassa sisällä rötväämiseen verrattuna ei tuo aamuinen -28 astetta pakkasta kauheasti kutsunut, mutta meninpäs. Ehdin olla töissä vajaan puoli tuntia, kun pomo jätti sormensa lasisen liukuoven väliin ja sekunneissa sen keskisormen rystynen muuttui mustaksi ja neljä kertaa kokoisekseen. Siinä menikin sitten päivä vähän poikkeuksellisissa merkeissä minimaalisella miehityksellä ja mun naamaa vaan särki. Puhuminen, hymyily ja kumartelu ei selkeästi tee hyvää paranevalle viisurimontulle. Pääsin kuitenkin lopulta pakkasen halki kotiin ja bongasin internetistä niksit, miten koiran tossut pysyy jalassa: hiuslenkeillä! Meidän koiralla on nyt siis jo kaksi töppöstä. Hän on kuin keskiaikainen ritari sinapinkeltaisessa neuleessaan ja kuparinruskeissa tossuissaan. Ritari mä sanon!

Ja niin kauheen nätti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro joku juttu!