Männä viikkoja

 

En oo toviin kirjoitellut taas, kun oon vaan tehnyt töitä ja koittanut jumppailla ja päästä normaaliin arkirytmiin, joten tiivistellääs viime aikojen tapahtumia:

Olin kasvivärjäyskurssilla toissa viikonloppuna. Ilmoittauduttiin Sannin ja Tuulin kanssa kurssille jo viime syksynä ja nyt kun se oli kohdalla, ei olisi kiinnostanut enää yhtään. Into lähteä kurssille oli niin minimissä, jollei jopa negatiivisissa lukemissa, koska kurssilla piti olla perjantai-ilta ja melkein koko lauantai ja sunnuntai. Kamalan raskas ajatus. Havahduttiin tarvikelistan realiteetteihin tosi ajoissa ja tilailtiin hädässä jotakin lankoja interneteistä noin viikkoa ennen. Tarvikelistassa oli listattu myös, että pitäisi kerätä kilo lepän käpyjä, kilo nokkosta, kilo lupiinia ja kilo pajun kuorta. Ei kerätty kukaan mitään ja luultiin voivamme ostaa väriaineita vain kurssilta, mutta siellä totuus valkeni, pakko oli lähteä keräilemään. Iltakymmeneltä olin koiralenkillä vesisateessa ja riivin nokkosia koirankakkapussiin ja löysin VIISI lepänkäpyä. Tiettekö niitä keskiverto metsäneläimen papanan kokoisia pienenpieniä käpyä, painoihan ne ehkä yhteensä ainakin 12 grammaa. Sanni onneksi kunnostautui myös ja keräsi puoli ämpärillistä käpysiä järven rannalta. Lopputulos oli kuitenkin hyvä, värjäily oli sen verran hauskaa, että ostettiin matskuja sieltä kotivärjäilyjäkin varten ja tälläkin hetkellä mulla on raparperin lehtiä kuivumassa keittiön tasolla, josko me joskus saataisiin aikaan omat värjäilysessiot.

Tuon viikonlopun ja koko vuoden paskin homma oli kuitenkin se, että lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Risto-kani aloitti ikuisen unensa. Mulla oli jo lauantai-iltana etiäisiä tästä, joten aloitin itkeskelyn jo etukäteen samalla kun panikoin, että mihin me saadaan pupuraasu helluntaina lääkäriin. Sunnuntaiaamuna ei kuitenkaan enää tarvinnut lääkäriä, joten lähdin itkua vääntäen värjäyskurssin vikaan päivään ja Aleksi aloitteli haudankaivuuta lähimetsään. Siellä lepää nyt hän, pidettyään seuraa meille vuodesta 2007 asti, lepää rauhassa murunen <3

Viime viikko meni siis itkeskellessä, mutta alkaa tää jo hiljalleen helpottaa. Lauantaina käytiin hakemassa vaimolle uusi työtuoli ja samalla päädyttiin sitten Jumboon, mistä ostelin uuden pyöräilykypärän. Jutskailtiin jo kypäräkaupassa, kuinka se huutaa koristeekseen tarroja ja kotoa löytyi varsinainen jackpot! Mummon loputtomasta aarreaitasta aikanaan löytynyt auton ikkunaan tarkoitettu koiratarra koristaa nyt mun oikeeta korvanpäällistä. Tapani mukaan kypärässä on kaikilla muilla laidoilla heijastintarroja, sillä en tahdo jäädä enää auton alle, ainakaan siksi etten olisi ollut tarpeeksi näkyvä. Postailin kuvan EVK:n kirpputorelle ja jengi innostui ideasta ja mä innostuin, koska saatoin lietsoa ainakin yhden henkilön, ehkä enemmänkin, käyttämään pyöräilykypärää!

Lauantaina olin harvinaislaatuisesti ulkoiluttamassa avointa tukkaa ja myöskin ompelemaani Crash-paitaa. Olin suorastaan siististi pukeutuneena ihmisten ilmoilla, mutten tietenkään todistanut asiaa kuvaamalla itteäni tätä enempää.

Lauantai-iltana manguin keittiöön ajelehtineelta vaimolta jääkaapista löytyvää kakkua sohvalle toimituspalvelulla. Vaimo sitten todellakin toi kakkua! Kakku on itse asiassa kaupan kakkuhyllystä löytynyttä valmista Rocky Roadia, eli siis suklaata, vaahtokarkkia, suolapähkinöitä, suklaata, hiukan kakkua ja suklaata. Siihen päälle tuo ukkeli oli nakannut jäätävän kimpaleen nougatjäätelöä ja vielä nonparelleja. Siinä Ranskan Cupin päätösottelua (jalkapalloa) katsellessani ahdoin tuon sokerijärkäleen kitusiini ja lähes kuolin. 90 minuuttisen ottelun loputtuakin vielä voihkin vessassa huonovointisuuttani. Mitä tästä opimme? Ei niin mitään, söin kakkua lisää sunnuntaina ainakin kerran, ehkä kaksi kertaa.